Kerron sinulle tarinan, jota kukaan ei kertonut minulle. Kukaan ei ole kuullut sitä. Annan tarinalle sanat, koska se haluaa tulla kerrotuksi täällä meren ääressä, niin lähellä kaiken alkua.

Aurinko paistaa harvoin. Kun se näyttäytyy, levitän eväni, ja läpikuultava kalvo sormieni välissä kimaltelee helmenhohtavana.

Shonra nauraa minulle sukeltaessaan takaisin veteen. Auringonkilo hehkuu suomuissa, jotka täplittävät hänen selkäänsä. Leveilijä. Tuollainen Muutos on hyödytön. Niin tietysti on minunkin. Me olemme puolivälin väkeä, joka tasapainottelee vanhan ja tulevan maailman välillä.

Unipuhujamme kertoo, että kauan sitten, hänen uniensa nauhan ulottumattomissa, maailma oli kuiva ja hauras kuin aurinkoon unohdettu meriruoho. Sitten vedet lankesivat ja suuret tulvat veivät mennessään niin ihmiset kuin eläimetkin. Kaupungit murentuivat kuin simpukankuoret. Mutta jotkut selvisivät. Muuttuivat. Oppivat elämään aalloilla. Meille maailma ei loppunut. Se syntyi.

Kalat ja linnut ja niitä oudommat olennot hallitsevat jälleen meriä. Tummia hahmoja ui lautoista ja teltoista rakennetun linnamme alla. Joskus merikäärme siunaa meitä suunnattomalla varjollaan. Sanotaan, että sen valtavan ruumiin köyristely nostatti aallot, jotka nielaisivat maailman. Käärme antoi meille meren ja elämän. Jokaisen Muutoksen myötä vajoamme yhä lähemmäs sitä.

Kurkistan lautan reunan yli. Kuulaina päivinä voi nähdä kaupungin aaltojen alla. Minä ja sukuni olemme kasvaneet ihmetellen sen torneja ja kupoleita veden vihreän lasin läpi. Vaikka olemme hyviä uimaan, kaupunki on liian syvällä. Vihreitä torneja kiertelevät tuntemattomat olennot.

Shonra ponnahtaa pintaan ja lepuuttaa kyynärpäitään lautan reunalla. Hänen tukkansa on vaaleanpunertava kuten minulla ja useimmilla lauttaväestä. Muutoksia lukuun ottamatta näytämme kaikki varsin samanlaisilta.

”Mitä sinä toisit takaisin?” hän kysyy virnistäen. Se on vanha lasten leikki. Mitä toisit ylös hukkuneesta taikavaltakunnasta, joka on houkuttelevasti melkein käden ulottuvilla? Vastaukset muuttuvat villimmiksi jokaisen auringonkierron myötä.

”Kourallisen jalokiviä viittaa varten”, minä vastaan, ”jotta saisin hienommat suomut kuin sinulla, sisko.”

Hän näyttää minulle kieltä ja sukeltaa uudelleen. Shonra viettää suurimman osan ajastaan vedessä. Auringon valaisemat kerrokset eivät ole kovin vaarallisia, mutta epäilen, että hän on uskaltautunut syvemmälle. Kaikki tietävät, että meri on myrkyllinen. Me kestämme sitä paremmin kuin monet. Ihomme käy sitkeäksi kuin kaarna, vanhalla väellä on outoja kasvustoja nahkansa alla. Luulen, että emme elä kovin pitkään. Harvalla on ryppyjä tai valkoista tukassaan. Vain unipuhujallamme on kiharainen kasa lokinvalkoisia suortuvia päänsä päällä, hänen ihonsa on rypistynyt ja kulunut.

Maata ei ole näkyvissä. Näin me elämme.

Liikumme vuodenaikojen mukana ja näemme ja kuulemme asioita. Vielä on kivilinnakkeita, jotka kyyhöttävät korkealla meren yläpuolella. Niiden asukkaat sanovat, että me elämme kurjalla, lainatulla ajalla. Riutoilla ja saariketjuilla on väkensä. He raapivat kasaan elantonsa ja tappelevat vähästä viljelysmaasta. On ryöstelijöitä ja valaanpyytäjiä. He tulevat metsästämään vesillemme kuin omistaisivat ne. Joskus he metsästävät meitä. Ja sitten on Oikea Väki. Heitä me kiroamme.

Vesi kipristelee rasvan peittämää ihoani, kun solahdan mereen. Tuuli on alkanut puhaltaa. Olisi hieno päivä harjoitella uusimman tuulilauttani kanssa. Sen sijaan minun pitäisi puhdistaa lauttojen alapuolia kasvustoista ja otuksista, jotka tarraavat kiinni puuhun. Ajatukseni katkeaa, kun näen vilauksen lohenpunaista horisontissa. Ponnahdan takaisin lautalle ja juoksen kohti yhteistaloa hypellen lautalta toiselle.

”Valastajat”, huudan joka lauttarykelmällä märkien jalkojeni liukuessa puulla. ”Varkaat. Teurastajat.” Kun viestini leviää, ontto ääni kohoaa ilmoille: luupalikat iskevät kalannahkarumpuihin. Toistan uutiseni saapuessani isoon yhteistaloon, jossa klaaniäiti ja unipuhuja asuvat.

Ennen valaanpyytäjät uskaltautuivat harvoin vesillemme. Viime aikoina he ovat käyneet rohkeiksi. Voimme haistaa valastajat, kun he pääsevät tarpeeksi lähelle tai tuuli puhaltaa oikeasta suunnasta. Heidän suuret laivansa lemuavat vereltä. He tulevat meidän vesillemme. He metsästävät meidän kalojamme. Unipuhuja pelkää, että he etsivät suurta merikäärmettä ja sen sukua.

Valaanpyytäjät tappaisivat meidät ja ripustaisivat meidät roikkumaan niin kuin he tekevät saalistamilleen pedoille. Olemme metsästäjiä, emme taistelijoita. Mutta tusina hyvää sukeltajaa terävine työkaluineen voi puhkaista laivan kuin kalan vatsan. Luusta ja puusta tehdyt keihäät ja koukut kalahtelevat yhteistalon lattialle, kun klaaniäiti kertoo meille mitä tehdä lyhyesti ja selvästi.

Valaanpyytäjien on täytynyt ylittää Myrkkyaavat jahdatessaan isompaa saalista. Laiva mätänee heidän allaan, suojaava maalikerros on kauan sitten syöpynyt pois. He eivät tunne näitä vesiä. Ja jos he ovat kuulleet meistä, heillä on syytäkin pelätä.

Hälinän keskellä joku asettaa keihään käteeni. Sormeni puristuvat vaistomaisesti luukahvan ympärille. Vilkaisen ylöspäin Mirechiin, yhteen klaanimme parhaista metsästäjistä. Hän hymyilee minulle vilauttaen teräviksi viilattuja hampaitaan. Omani ovat yhä tylsät.

”Nyt on aika, pikkukala”, hän sanoo. Tilanteen vakavuudesta huolimatta innostus leimahtaa vatsanpohjassani. Toivon, että Shonra näkisi minut.

”Tiedätte mitä tehdä”, klaaniäiti Ainara sanoo. Hän oli aikanaan tarunomainen metsästäjä. Nyt hän katsoo meitä himmenevillä silmillään. Vesi pilaa näön vääjäämättä. ”Suuri käärme näkee teidät.”

Sanat ovat aina samat. Kukaan ei ole koskaan nähnyt merikäärmettä, vain sen kiemurtelevan varjon. Mutta se näkee kaiken.

Me asetumme paikoillemme lautoille ja odotamme. Tämä sama metsästysretki on toistunut lukemattomia kertoja. Se kiertää luoksemme kuin vuodenajat, ja me selviämme siitä kuin vuodenkierrosta. Laiva näyttää hitaalta ja kömpelöltä. Purjeet lepattavat tuulessa kuin valtavat litteät linnut. Mirechi laskee kätensä olalleni.

”Nyt”, hän sanoo, ja minä sukellan.

Minulle on opetettu, että valaanpyytäjien metsästäminen on kuin metsästäisi eläimiä. Valastajat ja ryöstelijät tuovat meille puuta, kangasta ja lihaa. Luumuviiniä aavojen takaa, veden tahrimia hienoja silkkikankaita. Valastajanliha päätyy juhlapataan linnun ja kalan seuraksi. Mutta heidän luitaan ei käytetä ennustamiseen. Siitä koituisi huonoa onnea.

Tiedämme mitä tehdä. Ei ole lainkaan vaikeaa sukeltaa huomaamatta laivan luo. Koukkumme halkaisevat helposti sen vatsan mätänevän puun. Kun laivan kannelta alkaa kuulua juoksuaskelia ja miesten ja naisten huutoa, livahdamme laivaan ja alamme metsästää.

Muistan siitä vain vähän. Vanhan ja tuoreen veren hajun. Meripedot, jotka oli aukaistu paloiteltaviksi, niiden rintakehän valkoisen luun. Valtavat kuolleet silmät, jotka tuijottivat minua aivan kuin ne tietäisivät jotain, mitä minä en tiennyt upottaessani keihäänkärjen miehen reiteen.

Muistan jotakin muuta. Paljaan selän, jota täplittivät punaiset suomut, riviin ripustettujen merieläinten joukossa. Kyljet, jotka nousivat ja laskivat heikosti. Metallikoukut, jotka lävistivät hartioiden lihan. Hänen ihostaan puuttui paloja. Shonra.

Me laskemme hänet alas myöhemmin, kun kaikki valastajat ovat kuolleet.

Hänen täytyi sukeltaa liian pitkälle, sotkeutua heidän verkkoihinsa. He eivät ole kohdelleet häntä hyvin. Tuijotan hänen repaleista selkäänsä. Asetamme hänet kyljelleen lautalle saaliimme ja ruumiiden kanssa.

Pitelen häntä varovasti, kun meidät melotaan takaisin kylään, jottei hän liukuisi lautalta veteen. Hänen ihonsa on kylmännihkeä, hänen silmänsä punaiset.

”Tapatko sinä minut?” hän kysyy.

En usko, että hän näkee minua. Takanamme laiva vetää viimeisen korahtelevan hengenvetonsa.

Olen helpottunut, kun voin jättää hänet yhteistaloon muiden haavoittuneiden kanssa. Heitä ei ole monta. Metsästysretki oli menestys. Sinä yönä juhlimme käydessämme läpi saalistamme. Mutta valastajanliha maistuu kitkerältä suussani. Viini on inhottavan makeaa. Annan ylen, ennen kuin juhla on ohi.

Shonra on aina ollut ylpeä. Minä muistutan häntä virheestä, joka miltei maksoi hänen henkensä. Valtameri ei riitä jäähdyttämään hänen raivoaan valastajia kohtaan. Hän alkaa sukeltaa pidemmälle ja syvemmälle, ensin yksin ja sitten muiden seurassa. Minua ei pyydetä mukaan. He kutsuvat itseään Punasuomuiksi. Joukko vartioi vesiämme ja varoittaa kylää lähellä kulkevista laivoista. Niistäkin, jotka ennen olisivat lipuneet huomaamatta ohitsemme.

Joskus Punasuomujen parhaat sukeltajat onnistuvat ryöstämään tavaroita vedenalaisesta valtakunnasta. Se on kiellettyä, mutta kadonneen kaupungin houkutus on vahvempi kuin mitkään varoitukset. Jälkeenpäin he makaavat säänpieksemillä lautoilla, haukkovat henkeä kuin kalat kuivalla maalla ja puristavat rintaansa vasten jotakin kimaltavaa koristetta. Taistelu on voitettu, kunnia ansaittu. He tekevät mitä vain tehdäkseen vaikutuksen sotaisaan johtajaansa.

Lähden pidemmille retkille tuulilautallani. Otan tavaksi peittää silmäni ryöstöretkillä löytyneillä simpukankuorilaseilla. Ei käy kiistäminen, etteikö meillä olisi enemmän omaisuutta – säilöttyjä hedelmiä, vieraita lääkeaineita, metallisia työkaluja. Kaikki tavarat ovat peräisin jostakin. Uneksin salaisuuksista taivaanrannan takana. En näe unia tästä paikasta tai suuresta käärmeestä. On kuin kylä olisi unissani kuollut. Tunnen oloni syylliseksi. Pakenen.

Eräänä päivänä unipuhuja kutsuu minut luokseen. Kukaan ei kutsu häntä nimeltä. Tyttönä hänen nimensä oli Inra.

”Arnau”, hän sanoo tervehdykseksi tyynyltään. Se on täytetty kuivalla meriruoholla ja kuolleiden hiuksilla. ”Istu alas.”

Istun, liikahtelen levottomasti, tunnustelen vastaviilattuja hampaitani kielelläni.

”En kutsunut sinua tänne moittiakseni sinua”, hän sanoo pilke mustissa silmissään. ”Unesi vaivaavat sinua.”

”Kyllä, unipuhuja.”

”Sinä et näe unia kaloista tai valastajien metsästyksestä. Se ei ole väärin.”

“Eikö?”

Hän huokaisee.

”Minun uneni ovat jatkuvassa liikkeessä kuin aallot. Kaikki on katoavaista. Kaiken on muututtava. Emmekö me ole todiste siitä?”

Hymyilen ja tunnen oloni kevyemmäksi. ”Niin. Tietysti.”

Uskon hänen lohduttavan minua. Mutta vaikka en silloin ymmärrä sitä, hän kertoo minulle tämän: muutos merkitsee aina menetystä.

”Kuulen tuulen laulavan luissasi. Sinulla on minun lupani mennä ja tulla miten haluat. Etsi meille jotain uutta ja outoa ja ihmeellistä. Mutta tule takaisin luoksemme. Tule aina takaisin.”

Minusta tuntuu, että hän ajatteli minusta työnsä jatkajaa, yhtä helmeä uneksijoiden ketjuun. En saa koskaan tietää.

Kun onnettomuus hyökyy yllemme, sitä eivät aiheuta valaanpyytäjät tai talvimyrskyt. Se on suuri merikäärme, meidän suojelijamme, jonka pitkä tumma varjo niin usein kietoutui kylämme ympärille kuin siunaus.

Peto nielaisee väkeni kokonaisena. Ehkä joku sukelsi liian syvälle ja herätti sen nälkäisen katseen. Kukaan ei voi tietää. Pedon raivon pyörre pyyhkäisee kaiken tieltään. Lautat ja teltat ja veneet, miehet ja naiset ja muut katoavat yhdessä valtavassa sisäänhenkäyksessä. Hetkessä kaikki on mennyttä. Koko muuttunut, kimaltava, kaunis väki. Peto ei välitä.

Ehkä olen väärässä uskonpuutteessani. Kenties väkeni on luonut ihmisnahkansa ja vajonnut. Yhtynyt mereen kuin rakastaja. Ehkä he elävät nyt kultaisessa kaupungissa aaltojen alla. Niin me kerromme toisillemme, Shonra ja minä, myöhemmin kuivamaalla paikassa, joka on kylmän kiven ympäröimä. Toistelemme tarinaa uudelleen ja uudelleen, jotta siitä tulisi totta. Mutta minä näin veren ja luut kuohuvassa vedessä. En erottanut älyn pilkahdusta pedon valtavissa, kuunkirkkaissa silmissä.

Vain muutamat meistä selviävät. Oikea Väki löytää meidät. Vielä harvemmat selviävät siitä. Jotkut kutsuvat heitä merirosvoiksi ja lapsenryöstäjiksi. Mutta he eivät halua ryöstää meitä. Oikea Väki haluaa tuhota meidät. He löytävät minut ja sisareni tarrautuneina hajoavaan tuulilauttaani ja vievät meidät mukanaan.

Oikealla Väellä on suuri kivitalonsa ylhäällä kukkuloilla, kaukana merestä. He vihaavat kaikkea muuttunutta. Veden täyttämää maailmaa ja kaikkea mitä siinä on. He uskovat, että maailma on loppunut ja unohtavainen jumala on jättänyt heidät jälkeensä. He ovat ainoa valo pimeyteen langenneessa maailmassa. Niin he sanovat minulle, kun he leikkaavat pois kudoksen sormieni ja varpaideni välistä. Me olemme likaisia puoliolentoja, joista he tekevät puhtaita. Niin he sanovat Shonralle, kun he kerivät hänen selkänsä. Punaiset suomut satavat lattialaatoille kuin riisinjyvät.

Tiedän, ettei Shonra tule elämään. Kun hän saa veitsen käsiinsä, veri vuotaa. En aio estää häntä.

He yrittävät saada meidät kumartamaan tätä kumaraa jumalaa, joka inhoaa meitä ja koko maailmaa. Hetken aikaa hänen vihansa saa minut vapisemaan. Mutta hän ei löydä minua unissani. Tajuan, ettei hän ole edes varjo tai kynttilänliekkiä taivuttava tuuli.

Jumala tai ei, Shonra ei välitä. Näen hänen tappavan viisi miestä. Hän hakkaa heidät auki teroitetulla kivellä. Veri tahraa hänen suunsa, kun hän huutaa minua pakenemaan. Punasuomu viimeiseen asti. En jää katsomaan loppua. Kaaoksen keskellä livahdan ulos talosta ja alas kukkulaa, kohti merta.

Lakkaan vapisemasta ja alan itsekin vihata. Vihata kaikkia tämän maailman petoja, jotka nielaisevat sinut, jos sinulla ei ole keihästä valmiina ja tuulta selkäsi takana. Ihmetteletkö miksi minä pakenen? Kun pääsin pois Oikean Väen luota, en koskaan pysähtynyt.

Meri on täynnä petoja. Olen ansainnut nimeni tappamalla olentoja, joita pidin joskus kaltaisinani. Olen siinä hyvä. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin olla paras. Olen edelleen samalla matkalla, jonka unipuhuja kerran ennusti, ikuisesti yhden paikan ja seuraavan välissä. Tämän maailman ja unen, jossa väkeni on olemassa – täydellisenä, loistavana, vajonneena.

Tämä ei ole hyvä tarina. Mutta se on minun omani, tätä ennen vain kerran eletty. Ja sitten sinä tulit ja sait minut elämään sen kaiken uudelleen paikassa, jossa vanhat varjot viipyilevät. Anna se roihuviina tänne. Huomenna me sukellamme.