Pienessä kaupungissa pienessä talossa on kuisti, jonka sininen maali on lohkeillut ja jota varjostaa pilvimäinen räystäs. Talon ympärillä ruusupensaat kasvavat valtoimenaan. Siellä on keinutuoli, ja tuolissa istuu vanha nainen. Tämä on minun taloni. Nämä ovat minun ruusujani.

Tuolin alla on koskematon teekuppi ja lapsen omenapuusta veistämä jousi.

Olen saatellut lepoon vanhempani ja pikkuveljeni. Muistini ei ole enää entisensä. Oma nimenikin tuntuu vieraalta kielelläni, konsonantit särähtävät oudosti. Mutta muistan tämän puutarhan, jossa leikin lapsena, loputtomien lämpimien päivien hehkun ja aikuiseksi kasvamisen tuoman menetyksen.

Istun täällä. Odotan.

Tiesin, että siskoni oli erilainen. Lääkäri kertoi vanhemmillemme, että hänellä olisi aina vaikeuksia puhumisen kanssa, ettei hän luultavasti koskaan oppisi lukemaan tai kirjoittamaan. Siskoni ei ollut hyvä keskittymään paitsi silloin, kun hän innostui tosissaan jostakin. Silloin mikään ei voinut repiä häntä pois sen ääreltä.

Äiti ja isä riitelivät ja itkivät hänen vuokseen yöllä. He kuvittelivat, ettemme kuulisi heitä pienessä makuuhuoneessamme. Minä tulin surulliseksi ja siskoni kiipesi sänkyyni ja piti minua kädestä.

”Mennään Toiseen paikkaan”, hänellä oli tapana sanoa omalla kielellämme, jossa oli keksittyjä sanoja ja eleitä. Hänellä oli niin paljon tarinoita kerrottavanaan, ja minä rakastin tarinoita siitä paikasta eniten.

Äidin oli aina tarkoitus leikata hänen hiuksensa lyhyiksi. Sisko ei pitänyt siitä, että toiset koskivat häneen, ja hänen hiuksensa olivat yhtä takkupesää. Hän antoi ainoastaan minun selvittää niitä. Kun olin varovaisesti avannut kaikki takut, hänen hiuksensa olivat kuin sulaa kultaa, joka virtasi sormieni välitse.

Illan hopeinen hiljaisuus herättää minut. Linnut ovat vaiti, lepakot eivät rapistele. Ja puutarhan kauimmaisessa nurkassa yksinäinen ruusupensas kukkii. Sen kukat hehkuvat tummemman punaisina kuin mitkään muut ruusut.

Hän kutsui niitä Salikonin ruusuiksi. Me istuimme yhdessä ruusupensaan alla ja unohdimme ajankulun. Siskoni kertoi minulle, että salaisessa maassamme hän oli kuningatar ja minä olin yhä hänen siskonsa. Siellä kaikki ymmärsivät häntä – kaikki eläimet ja olennot kuun ja auringon alla. Meillä oli omat hevoset, joilla oli kultaiset ja hopeiset kaviot. Meillä oli seikkailuja. Mutta palasimme aina kotiin kauniiseen saliimme, jossa söimme pannukakkuja ja leikimme koiranpentujen kanssa ja olimme onnellisia. Toisessa paikassa kukaan ei koskaan eksynyt.

Nyt hymyilen ja tartun jouseeni. Annan kylmän teen jäädä. Nojaan keppiini, astelen hitaasti alas kuistin kiikkeriä portaita ja kuljen hoitamattoman puutarhan poikki. Ruoho kutittelee nilkkojani. Unohdin kengät. Sillä ei ole väliä. Muistan kaiken, mikä on tärkeää.

Siskoni lähti usein omille teilleen metsään tai päätyi jonkun naapurin luo. Äiti ja isä olivat huolissaan, ja luulen, että hänen puheensa ja käytöksensä nolottivat heitä. He sanoivat, että minun piti seurata häntä ja katsoa, ettei hänelle tapahtuisi mitään, mutta en voinut koskaan kieltää häntä. Minä olin se, joka tuli kotiin mustelmilla ja polvet ruvella. Lopulta vanhempani arvelivat, että oli parempi, etten kulkenut siskoni perässä. Tein niin silti joka kerta.

Paitsi viimeisellä kerralla. Metsä oli pimeä, kivet liukkaita ja ilma täynnä hajoavien lehtien lemua. Minua pelotti. Hän vain nauroi ja ojensi kätensä minua kohti.

”Minä tahdon kotiin”, sanoin.

Silloin hän katsoi minua oudosti, ei ihan vihaisena tai surullisena, ja sanoi hyvin selvästi:

”Minä en tahdo koskaan kotiin.”

Seuraavana päivänä hänet löydettiin lammesta. Vesi oli matalaa, hädin tuskin polveen saakka. Hän oli varmasti kompastunut yöllä. Niin sanottiin.

Ei yöllä. En menettänyt häntä silloin.

Niinä sinisinä kesäiltoina valo ei koskaan haipunut. Muistan, että istuimme ruusupensaan takana. Siskoni halusi kuvitella asuvansa siellä kultaisessa salissa jalkojemme alla. Äiti huuteli meitä, ja minä halusin mennä. Hän halusi jäädä. Hän vietti enemmän aikaa Toisessa paikassa kuin missään muualla.

Minä sanoin hänelle, ettei minua huvittanut enää kuvitella, ja hän sanoi omalla kielellämme jotain, mikä teki minut surullisemmaksi kuin mikään koskaan aiemmin.

”Kun Salikonin ruusut kuihtuvat, minä olen kuollut.”

Olin kuusivuotias. En tiennyt mitä sanoa. Siskoni hyvästeli minut kuin kuningatar ja pyysi minua vierailemaan taas pian. Lupasin, että tulisin. Kaksi kertaa hän huusi jälkeeni. Menin sisälle.

Äiti haki hänet puutarhasta. Meillä oli iltapalaksi juustoleipiä ja maitoa. Kaikki oli tavallista. Pidimme toisiamme kädestä, kunnes nukahdimme.

Aamulla kaikki ruusut olivat kuolleet. Maassa ruusupensaan takana ei ollut aukkoa. Se oli kaikki vain kuvitelmaa.

Silloin uskon menettäneeni hänet.

Vanhempani tietenkin itkivät. Vihasin heitä sen vuoksi. He eivät ymmärtäneet. Kukaan ei ymmärtänyt, mitä olin menettänyt. Maahamme ei ollut enää avainta. Sinne ei ollut edes ovea. Kipu tuntui siltä kuin maailmaan olisi revitty reikä.

Siskoni tuhkat haudattiin puutarhaan hänen rakastamansa ruusupensaan alle. Sinne ei laitettu kiveä, vain pieni kultainen laatta.

Vanhempani antoivat minulle lohdutukseksi koiranpennun. Se ei ollut koskaan yhtä oikea kuin oma koirani Toisessa paikassa. Inhosin sitä ja sitten opin rakastamaan sitä, mutta se ei ollut sama. Äiti ja isä yrittivät parhaansa.

Koko elämäni ajan pelkäsin menetystä. Pelkäsin niin, että uskalsin kerätä itselleni hyvin vähän asioita. Matkustin maailmalla ja yritin ymmärtää sitä, mutta ilman siskoani missään ei ollut mieltä. Löysin outoja kolikoita, granaattiomenoita, simpukankuoria, rakastajia. He näkivät aina, että minä etsin jotakuta toista.

Nyt ilta on saapunut ja minä olen vanha. Ruusut kukkivat jälleen viimeisen kerran. Poimin yhden terälehden jäykillä sormillani ja hengitän huumaavaa tuoksua.

Maassa ruusupensaan takana on aukko, ja aukossa ovat alas johtavat tikapuut. Ripustan jousen olalleni ja jätän kepin jälkeeni.

Alkaessani laskeutua hitaasti tunnen voimieni palaavan. Puola puolalta otteeni vahvistuu. Kun jalkani koskettavat maata, voin jälleen kävellä selkä suorana.

Saavutan tunnelin pään ja kultaisen salin ovet. Ne ovat auki.

Ajan myötä opin elämään elämää. Elin läpi sota-ajan ja sitä seuranneen kivikasvoisen rauhan. Ne olivat toivon ja epätoivon aikoja. Tanssin, pelasin korttia ja pidin vahtia pommien varalta. Kaikki olivat menettäneet jonkun. Yritin pitää sen mielessäni.

Menin naimisiin kahdesti ja menetin lapsen. He olivat myös todellisia. Todellisia kuin Salikonin ruusut.

Lapsi olisi ollut tyttö. Olisin antanut hänelle nimen, jonka siskoni oli valinnut itselleen omassa maassamme. Olisin kertonut hänelle kaiken seikkailuistamme, kilteistä ja ilkeistä ja hyräilevästä purosta. Tytöstäni olisi kasvanut kuningatar.

Niin ei ollut tarkoitettu. Ehkä siskon menetys valmisteli minua tulevaa murhetta varten. Mutta luulen, että se vain rikkoi minussa jotakin, minkä oli tarkoitus olla ehjä.

Kukaan ei ole toivottamassa minua tervetulleeksi kultaiseen saliin. Tuli ei leisku takassa. Paksu pölykerros peittää kaikkea kuin varissut hopea. Tämä paikka on unohdettu. Kuljen salin läpi, hypähdän kaatuneiden huonekalujen yli, juoksutan kättäni suihkukaivon niljaisessa vedessä. Se oli ennen niin vihreää. Kun kohotan katseeni, näen kuvani kiillotetusta seinästä. Minulla on yhä ylläni kukallinen aamutakki, mutta hiukseni valuvat olkapäideni yli pitkinä ja vaaleina. En ole koskaan nähnyt näitä kasvoja. Nuoren sijasta ne näyttävät ajattomilta ja sileiltä. Ehkä minä näen itseni näin sisimmässäni. Sanotaanhan, ettei kukaan koskaan tunne itseään vanhaksi.

Rauha on laskeutunut ylleni. Vaikka sali on autio, en epäile hetkeäkään, etteikö siskoni olisi yhä täällä. Tunnen hänen sydämenlyöntinsä luissani ja hänen hengityksensä tuulessa, joka livahtaa sisään ikkunasta. Tässä paikassa kaikessa on aina järkeä. Hengitän vapaasti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tiedän tismalleen, mitä minun pitää tehdä löytääkseni kadonneen kuningattareni.

Hopeajalka odottaa minua tallissa – musta hevoseni, jolla on hopeanhohtoinen harja ja kaviot. Osa minusta tietää, etteivät hevoset elä näin kauan. Täällä sillä ei ole väliä. Hevonen koskettaa turvallaan poskeani ja puhaltaa kuumaa ilmaa kasvoilleni niin kuin sillä oli aina tapana. Käärin aamutakkini hihat, tiukennan vyötäni ja kohennan jousta selässäni. Täysi nuoliviini on odottamassa. Nuolet ovat käppyräisiä kuin omenapuun oksat. Muistan veistäneeni ne ja kadottaneeni ne metsään.

Emme tarvitse satulaa tai suitsia. Minun pitää vain upottaa käteni Hopeajalan hohtavaan harjaan ja ajatella, ja äkkiä istun jo sen selässä.

”Me etsimme hänet”, sanon Hopeajalalle. ”Me löydämme siskoni.”

Ja Hopeajalka lähtee matkaan kuin nuoli.

Kun tiesin varmasti, etten saisi omia lapsia, aloin kirjoittaa kaikesta, minkä muistin mielikuvitusleikeistämme. Kirjoitin jokaisen tarinan, jonka siskoni koskaan kertoi minulle, ja sen jälkeen keksin lisää. Kävi ilmi, että sanat virtasivat veressäni kuten hänelläkin, mutta minä kykenin kirjoittamaan ne paperille ja vapauttamaan ne maailmalle.

Ihmiset näyttivät pitävän saduistani. Toivon mukaan tarinamme antoivat lapsille iloa ja saivat aikuiset hymyilemään ja muistamaan. Ehkä ne lohduttivat jossakin lasta, joka oli menettänyt jonkun tärkeän.

Mutta meidän tarinaamme en koskaan kyennyt kirjoittamaan loppua.

Maailman kauneimmassa laaksossa on suloisesti hyräilevä puro, jonka ylle puut ovat kumartuneet. Siellä hän odottaa minua. Hän on odottanut pitään, mutta silti kiiruhdan.

Hän lepää lammessa aivan vedenpinnan alapuolella. Hänen miekkansa on asetettu hänen rinnalleen. Ikä on laskeutunut hänen ylleen lempeästi ja piirtänyt hänen kasvoihinsa uurteita kalkkiliidulla. Hiukset kelluvat hänen ympärillään valtoimenaan kuin meriheinä. Hänellä on päässään tähtikukista punottu seppele. Silmät ovat puoliavoimet kuten ne olivat kun hän nukkui, valmiina uuteen seikkailuun. Äkkiä epäröin. Hän näyttää niin rauhalliselta. Uskallanko häiritä hänen untaan?

Sydämeni kertoo minulle vastauksen.

Sanon hänen nimensä. ”Siskoni, minä olen täällä.”

Tosinimen kaiku saa värähdyksen kulkemaan hänen lävitseen. Lammen pinta väreilee, kun hänen silmäripsensä lepattavat ja hänen huulensa liikahtavat. Sitten hän ponnahtaa istumaan niin nopeasti, että vettä roiskuu kaikkialle, ja vetää syvään henkeä. Hengittäessään ulos hän lausuu sanat, joita olen odottanut.

”Kultasiskoni. Oletko sinä totta?”

”Olen”, minä sanon ja nauran. ”Minä olen tullut luoksesi. Minähän lupasin.”

Katson häntä ja näen kukkaseppeleen viheriöivän jälleen. Ruusut kukkivat taas aukiolla. Hänkin muuttuu. Hänen kasvonsa ovat kuun kiillottamat, hänen silmänsä ovat läpitunkevat kuin pöllön silmät. Minusta tuntuu, että hän on nähnyt paljon sen jälkeen, kun viimeksi tapasimme. Mutta niin olen minäkin.

Astun hänen syleilyynsä. Hän on lämmin ja elävä. Elävämpi kuin kukaan ruusupensaan yläpuolisessa maailmassa.

”Minä uneksin”, hän sanoo ja pitää minusta tiukasti kiinni. ”Uni laskeutui päälleni kun kaipasin sinua, sisko. Minä näin niin raskaita unia.”

”Enää meidän ei tarvitse uneksia”, sanon hänen hiuksiinsa. ”Minä olen täällä.”

Olen täällä. Ruusut kukkivat. Kaikki on hyvin.